19.9.2026
Tässä on ooppera, jossa aihe, libretto, musiikki ja näyttämötoteutus ovat kaikki sopusoinnussa keskenään. Eikä tietysti mikään ihme, kun kyseessä on kantaesitystuotanto, jonka syntyvaiheissa oletettavasti myös säveltäjä, kenties libretisti ovat olleet mukana.
Kun Steve Jobsista piti tekemän ooppera, Mason Bates selvästikin oli oikea valinta sen säveltäjäksi. Mielestäni näyttämöllepano oli hieno, oopperan nimihenkilön esteettisen ideologian mukainen. Näyttämöä hallitsivat suuret monitorit, kuin jättimäiset iPhonet, joiden liikuttelusta vastanneet näyttämötekniikan ammattilaiset todellakin ansaitsivat loppukiitoksissa aplodinsa muiden esiintyjien ohella.
Kuten edellisessä blogitekstissäni kirjoitin, päätin tutustua itselleni tuntemattomaan teokseen huolella ennen ensi-iltaa ja otin kantaesityksestä tehdyn tallenteen kuunneltavaksi kävelylenkeilleni. Steve Jobs on ollut kävelyseuranani useamman viikon ajan ja opin musiikillisesti tuntemaan ”hänet” melko perusteellisesti ennen eilistä esitystä
Ja, kuten myös on tullut mainittua aika pian huomasin pitäväni oopperan musiikista ja mielestäni muutama sen laajempi kokonaisuus on upeaa työtä sekä säveltäjältä että libretistiltä. Teoksen puolivälin jälkeen väkevällä orkesterivälisoitolla käynnistyvä pitkä kohtaus, joka huipentuu Steve Jobsin irtisanoutumiseen on mielestäni eräs komeimpia ja kokonaisdrmaturgisesti toimivimpia joita minä oopperakirjallisuudesta tunnen.
Ja vaikka ajassa vapaasti eestaas liikkuva libretto saattaakin tuoda katsomossa istujalle pieniä hankaluuksia seurata tapahtumien kulkua, itse suosittelen lämpimästi tämän tuotannon kuulemista ja näkemistä.
Jos harkitset lipun ostoa Kansallisoopperan uutuustuotantoon The (R)evoluution of Steve Jobs, ainakin minä kannustan niin tekemään.
Mason Batesin monipuolinen ja rikas orkesterointi ei saanut ihan yhtä detaljirikasta ja täyteläistä lopputulosta mitä Grammy-palkittu äänite pitää sisällään, ei ainakaan ensi-illassa. Vaan eipä tuo ihme olekaan; perinteisen oopperaorkesterin yhdistäminen erilaisiin sähköisiin saundeihin ei varmastikaan ole helppo juttu balanssista vastaaville (kapellimestari, miksaajat).
Kitaroita lukuun ottamatta muita akustisia soittimia ei vahvistettu sähköisesti. Soolohuilupultin yläpuolella näytti olevan mikrofoni, mutta sitä oletettavasti hyödynnettiin vain hetkellisesti.
Kansallisoopperan orkesterin muusikot olivat joka tapauksessa illan suurimmat työn sankarit. Tunti ja neljäkymmentä minuuttia yhtäjaksoista soittoa, eikä suinkaan sieltä helpoimmasta päästä kirjoitettua materiaalia. Upea suoritus!
Kuoron erinomainen suoritus pitää myös nostaa erikseen esille. Laulu oli rytmisesti iskevää, saundi komea niin isoissa fortissimoissa kuin kauniisti soivissa pianissimoissa. Näyttämötyöskentely oli aktiivisen innostunutta ja muutamien kuorolaisten pienet soolot laulettiin hienosti.
Kapellimestari Michael Christien tempot eivät ole juurikaan muuttuneet yhdeksän vuoden ja useamman eri esitysperiodin aikana. Muutaman kantaesityksen jälkeen lisätyn laulajien repliikin bongasin illan aikana, muuten kokonaisuus kuulosti kovin tutulta.
Paitsi että… Ja nyt se iso kysymysmerkki koko Kansallisoopperan tuotannolle.
Kuten olen aiemmin kirjoittanut, tämä ooppera on ymmärtääkseni lähtökohtaisesti sävelletty sellaiseksi, jossa laulajat, ainakin solistit, käyttävät mikrofoneja. Kun Steve Jobsin isän roolia laulanut Ville Rusanen ensimmäisenä solistina pääsi ääneen, hämmästyin tajutessani, että nyt tulossa onkin luomuversio. Kaikki klubipostissani mainitsemat sähköisen äänentoiston edut hävisivät saman tien. Pikkuisen jopa harmittelin tehtyä valintaa.
Yhä enemmän hämmennyin esityksen edetessä, kun huomasin laulajilla kuitenkin olevan mikrofonit päässään. Äänentoistoa siis käytettiin, mutta ei kuitenkaan niin, että siitä olisi ollut selkeää hyötyä!
Eniten apua taisi saada (näin tulkitsin, voin olla väärässäkin) Laurene Powell Jobsin roolia laulanut mezzosopraano Sarah Zieba. Suvereenisti Steve Jobsia tulkinnut John Moore sen sijaan jäi useamman kerran orkesterin peittämäksi ja, mikä harmillisinta juuri niissä musiikillisesti vaikuttavimmissa kohtauksisaan, joita etukäteen odotin (ensimmäinen iso numero kuoron kanssa ja ”Something we play” -aaria oopperan puolivälissä).
Juttelin asiasta oopperan jälkeen erään ystäväni kanssa, joka oli kiinnittänyt samaan asiaan huomiota ja totesi hieman pettyneenä: ”Tässä talossa se vain on näin. Niin usein orkesteri peittää solistit, oli tyylilaji mikä hyvänsä.”
Suosittelen joka tapauksessa tätä kompaktia ”American score” -oopperaa koettavaksi. Musiikkinsa ja näyttävän näyttämötoteutuksensa ansiosta se sopii mielestäni mainiosti myös nuoremmille ja oopperasta kiinnostuneille ensikertalaisille. Ensi-iltakatsomossa oli muutamia lapsiakin.
Kotiin ajaessani kuuntelin vielä kerran koko teoksen läpi, edellisillan näyttämötapahtumia samalla mielessä pyöritellen. Jätin siinä samalla ainakin hetkellisiä jäähyväisiä Steve Jobsille, joka on ollut seuranani kävelylenkeillä viimeiset viikot. Noinko tunsin siinä vähän jopa haikeuttakin?
Vaan eipä mitään, seuraava lenkkikaverini lienee vähintään yhtä mielenkiintoinen. Eiköhän se ole Peter Grimes!