16.9.2026
“If we want to bring younger people into the opera house, a composer like Mason Bates is the person who will do it.”
Näin kommentoi oopperan The (R)evolution of Steve Jobs libretisti Mark Campbell säveltäjä Mason Batesin sävellystyyliä ja -tuotantoa ennen oopperan kantaesitystä tehdyssä haastattelussa. 1977 syntynyt, nykyisin Kaliforniassa asuva säveltäjä onkin eräs viime vuosien tunnetuimmista oman sukupolvensa amerikkalaisista säveltäjistä, joka on saanut useita arvostettuja musiikkipalkintoja, ja joka on ehtinyt toimia myös useamman orkesterin residenssisäveltäjänä.
Batesin ja Campbellin yhteistyönä syntynyt ooppera sai kantaesityksensä Santa Fe Operassa 2017 ja sen tilaajana olivat myös Seattlen ja San Franciscon oopperat sekä Indianan yliopisto, jotka kaikki ovat sen myös esittäneet, viime mainittu opiskelijatuotantona. Oopperasta on tehty myös toinen tuotanto, joka on ollut ohjelmistossa Austinissa, Kansas Cityssa, Atlantassa, Utahissa ja Washingtonissa. Kyseessä on siis suosittu ja paljon esitetty amerikkalainen nykyooppera.
Merkillepantavaa on myös se, että heti kantaesityksen jälkeen, v. 2018 Metropolitan Opera tilasi Batesilta uuden oopperan, The Amazing Adventures of Kavalier & Clay, jonka kantaesitys avasi Metropolitanin viime kauden ja joka poikkeuksellisesti palasi ohjelmistoon jo saman kauden aikana, tämän vuoden helmikuussa.
Tulevana perjantaina The (R)evolution of Steve Jobsin alkuperäinen tuotanto saa eurooppalaisen ensiesityksensä Suomen kansallisoopperassa. Olen tutustunut siihen aika huolellisesti etukäteen, varsinkin kantaesitystuotannosta tehdyn, Grammy-palkitun äänitteen kautta.
Oopperan aihe on mielenkiintoinen ja syntyvaiheessaan melko ajankohtainenkin, Steve Jobsin kuolemasta oli tuolloin kulunut vain muutamia vuosia. Melko harvinaista lienee se, että jonkun oikeasti eläneen henkilön tarina on muokattu oopperaksi niin nopeasti.
Kuten molemmat tekijät ovat haastatteluissaan todenneet, tietotekniikkayhtiö Applen perustajan Steve Jobsin elämänvaiheet olivat sen verran poikkeukselliset, monella tavalla myös dramaattiset, että ne ovat kuin tehdyt oopperalibreton aiheeksi. Ja, ilman muuta, Jobs oli oman alansa merkittävimpiä persoonia, joka todellakin jätti jälkensä koko maailmaan. Tosiasia, joka nostetaan esille oopperan lopulla myös libretossa.
Oopperassa käydään läpi Steve Jobsin elämää, todellisiin tapahtumiin nojaten, mutta toki libretisti Campbellin näkemyksen ja mielikuvituksen kautta. Tapahtumat eivät etene kronologisesti, vaan eri vuosikymmenet ja tapahtumapaikat seuraavat toisiaan ehkä enemmän oopperaesitykseen sopivaa dramaturgista ajattelua noudattaen. Jobsin roolihahmo (baritoni) on näyttämöllä melkeinpä koko esityksen ajan ja hänen seuraansa liittyvät vuorollaan oopperan muut keskeiset hahmot: Steve Wozniak, ystävä ja toinen Applen perustajista (tenori), aiempi tyttöystävä Chrisann Brennan (sopraano), vaimo Laurene Powell (mezzosopraano) sekä hengellinen mentori Kōbun Chino Otogawa (basso).
Välillä melko nopeasti vaihtuvien, ajassa vapaasti liikkuvien oopperakohtausten kautta sekä katsomossa istuvalle että näyttämöllä olevalle Steve Jobsille nostetaan korostetusti esiin Apple-visionäärin elämän keskeisiä saumakohtia dramaattisine käänteineen. Oopperan aikana näytetään kuinka japanilaisesta Sōtō-zen-buddhalaisuudesta kiinnostunut, omenapuiden alla LSD-trippejä kokeilleesta nuoresta hipistä kehittyi ajan myötä uuden tieto- ja viestintäteknologian edelläkävijä, joka oman visionsa ja täydellisyydentavoittelunsa takia uhrasi perhe-elämänsä ja suhteet läheisiinsä, menetti sisäisen musiikkinsa, jota hän aiemmin kuuli työskennellessään (Bachin 1. preludi kokoelmasta Das Wohltemperierte Klavier on teemana useamman kerran esillä lyhyenä välähdyksenä) ja vaati kaikilta työntekijöiltään yhä enemmän ja enemmän, äärimmäisyyksiin asti.
Oopperan päähenkilönä siis omaa näkyään seuraava mies, joka on valmis uhraamaan kaiken saavuttaakseen päämääränsä. Ja tämä kaikki eletty elämä näytetään hänelle itselleen ajassa vapaasti vaihtuvien kohtausten kautta esityksen aikana. Itselleni libreton perusteemasta tuli väistämättä mieleen kotimainen klassikkoteos Viimeiset kiusaukset. Ja kun Paavo Ruotsalaisella oli oma hengellinen vaikuttajansa, seppä Högman, myös Steve Jobsilla oli omansa. Ja molemmat on otettu mukaan kyseisten oopperoiden henkilögalleriaan.
Ja kuten Paavo Viimeisten kiusausten lopussa, myös Jobs lopulta hyväksyy väistämättömän; oman kuolevaisuutensa, jonka Kōbun toteaa heti oopperan ensimmäisessä miesten yhteisessä kohtauksessa: ”Steve, you’re dying”.
Kuten olen klubin Facebook-seinälle jo aiemmin postannut, oopperan musiikki on sellaista, että on helppo ymmärtää sen syntyneen nimenomaan amerikkalaisen säveltäjän päässä. Partituuri on todellinen ”American score”, jossa luontevasti yhdistyvät amerikkalaisen musiikkikulttuurin eri muodot: minimalismi à la la John Adams, rikas ja monipuolinen musikaaliperinne, jazzin rytminen kolmimuunteisuus, populaari- ja elokuvamusiikki ym., ym.
Voisi kuvitella tuollaisen yhdistelmän olevan melkoinen sekametelisoppa, mutta mielestäni kaikkea muuta. Lopputulos on kuitenkin kelpo oopperamusiikkia, sellaista, jossa mainitsemani elementit toimivat vaikutteina ja mausteina, eivät päälle liimattuina.
Jokaiselle päähenkilölle on kirjoitettu ainakin yksi aaria, jotka nekin kaikki kunnioittavat oopperaperinnettä ja vaativat laulajaltaan vokaalista virtuositeettia ja laajaa äänialaa. Mielestäni erityisen komea on Steve Jobsille teoksen puoliväliin kirjotettu liki hurmioitunut aaria. Solistinumeroiden ohella teoksessa on muutama todella vaikuttava kuorokohtaus.
Tonaalinen ja usein rytmisesti hienosti svengaava musiikki on helppoa kuunneltavaa, johon musiikillista tarttumapintaa saa sellainenkin kuulija, joka ei innostu klassisesta oopperasta, eikä varsinkaan moderneimmista, musiikillisesti hieman haastavammista, atonaalisuuteen pohjaavista teoksista.
Mason Bates on haastattelussa kertonut pyrkineensä luomaan jokaiselle roolihahmolle oman musiikillisen sointimaailmansa, joka ilmenee juuri sillä hetkellä käytössä olevasta orkestraatiosta. Kyseiset sointimaailmat yhdistyvät, kun roolihenkilöitä on lavalla useampia.
Orkesterin kokoonpano ei ole jättikokoinen (esim. puupuhaltimia jokaista ”vain” kaksi) ja sen sointiin lisäulottuvuuksia tuovat saksofonit, syntetisaattori ja tietokone-elektroniikka sekä hyvin tärkeässä asemassa oleva teräskielinen akustinen kitara, jota hyödynnetään usein lähes solistisesti.
Kaikki nuo lisäsoittimet ovat nekin jotenkin sellaisia perusamerikkalaisia valintoja, eikö?
Kuten aika usein nykyoopperoissa, myös The (R)evolution of Steve Jobs hyödyntää sähköistä äänentoistoa. Ainakin kaikkien solistien laulu tulee mikrofonien kautta, ehkä kuoronkin. Selvää on myös se, että sähköiset soittimet tulevat äänentoiston välityksellä, samoin akustinen kitara. Mielenkiintoista on perjantaina nähdä ja kuulla, miten paljon muita akustisia soittimia on kenties sähköisesti vahvistettu ja tuleeko mahdollisesti kaikki musiikki miksauspöydän kautta?
Ainakin äänitteellä orkesterin sisäinen balanssi on erinomainen, samoin orkesterin ja laulajien välinen. Vaikka kyseessä on esitystaltiointi, sen jälkikäsittely studiossa on tietenkin mahdollista, joten minulle eräs kiinnostavimpia tulevia havaintoja onkin se, miten sähköisten ja perinteisten orkesteri-instrumenttien balanssi saadaan toimimaan yhtä hyvin kuin äänitteellä? Vai saadaanko lainkaan?
Olen muutaman kerran sekä näissä klubiposteissa että Facebook-ryhmässä nostanut esiin teeman siitä, millainen mahtaa olla oopperan tulevaisuus, millaisia ovat jatkossa sävellettävät uudet oopperat ja mahtaako nykyään enää syntyä teoksia, joita esitetään säännöllisesti maailman näyttämöillä sadan vuoden kuluttua (onko oopperanäyttämöitä vielä sadan vuoden kuluttua)?
The (R)evolution of Steve Jobs tarjoaa yhden vastauksen tai vaihtoehdon. Minulle sähköisen äänentoiston hyödyntäminen oopperalavalla on aina ollut vähintään kaksiteräinen miekka ja pääosin lienen ”aina” ollut sitä mieltä, että nimenomaan oopperalle tunnusomaista on se, että laulajat pärjäävät lavalla ilman mikrofoneja. Sitä vartenhan niillä laulutunneilla käydään ja ääntä kehitetään.
Tätä teosta kuunnellessani on yhä selvemmin tullut huomattua myös sähköisen äänentoiston edut. Laulajat voivat olla varmoja siitä, että kaikki kuuluu, joten maksimaaliseen volyymiin ja resonanssiin ei tarvitse panostaa samalla tavoin kuin klassista oopperaa laulaessa. Ja koska näin on, laulajat pystyvät keskittymään yhä enemmän tekstin artikuloimiseen puheteatteri- tai musikaaliesityksen tavoin.
Alkaessani tutustua teokseen äänitettä kuuntelemalla, oli mukava huomata ymmärtävänsä käytännössä kaiken lauletun tekstin ja pystyvänsä näin seuraamaan libreton tapahtumia, vaikka en oopperan synopsista ollut vielä lukenutkaan.
Säveltäjälle sähköinen äänentoisto antaa myös vapauden kirjoittaa orkesterisatsiin ”mitä tahansa” vailla pelkoa, että se peittää laulajat. Tämän oopperan loppupuolella on Laurenen ja Steven duetto, jossa solistien kanssa äänessä on vahva orkesterisäestys vaskipuhaltimien ollessa korostetusti esillä. Ilman sähköistä äänentoistoa laulajat olisivat pulassa, nyt ei.
Olisiko tässä siis tulevaisuuden oopperan prototyyppi? Ajatusta korostaa myös teoksen kokonaiskesto: tunti neljäkymmentä minuuttia, ilman väliaikaa. Peruselokuvan mittainen istunto, kenties nykyihmiselle juuri sopiva mitta…
Ja mitä tulee kirjoitukseni alussa olevaan Mark Campbellin kommenttiin Mason Batesin musiikista, voi siinä olla jotain perääkin. Mikäli Wikipedian tietoihin on luottaminen, Metropolitanin The Amazing Adventures of Kavalier & Clay -esityksien yleisöstä 35 % oli oopperatalon ensikertalaisia ja heistä puolet 50-vuotiaita tai nuorempia ja 30 % alle 40-vuotiaita.
Ei ihme, että teos otettiin ohjelmistoon vielä samalla kaudella kantaesityksen jälkeen.
Helsinkiin tullut The (R)evolution of Steve Jobs -tuotanto on siis se alkuperäinen, Santa Fe Operan kantaesittämä, jonka ohjauksesta vastaa Kevin Newbury. Autentisuutta korostaa myös se, että esityksen johtaa Michael Christie, ensimmäisen Jean Sibelius -kapellimestarikilpailun voittaja, joka kantaesityksen johdettuaan on kapellimestaroinut tätä oopperaa useammin kuin kukaan muu. Musiikillinen tulkinta lienee siis sellainen, johon säveltäjäkin on tyytyväinen.
Steve Jobsin vaativasta nimiroolista suoriutuminen on sekin Kansallisoopperan esityksissä varmasti yhtä suvereenia. Vaikka John Moore ei kantaesitysmiehityksessä vielä mukana ollutkaan, hän on vuodesta 2019 lähtien ottanut roolin haltuunsa ja tulkinnut roolin oopperan molemmissa tuotannoissa, yhteensä seitsemällä eri näyttämöllä ennen Helsinkiä.
No niin, tästä esittelystä tulkin hieman ajateltua pitempi. Sen verran tuli kiinnostuttua tästä itselleni täysin oudosta oopperasta (en tiennyt edes sen olemassaolosta, pakko tunnustaa), että pikkuisen meinasi jopa mennä överiksi siihen tutustuminen. Lienenpä tällä hetkellä Itä-Suomen johtava The (R)evolution of Steve Jobs -asiantuntija. 😉
Noh, tällä taustalla ainakaan musiikillisesti mikään perjantaina eteen tuleva ei pääse yllättämään. Suurin mielenkiinto kohdistuu tässä vaiheessa edellä mainitsemieni balanssikysymysten lisäksi siihen, mitä nyt niin hyvin tuntemani musiikkikokonaisuuden aikana näyttämöllä tapahtuu. Oopperan puolivälin jälkeen on melko virtuoosimainen orkesterinumero, juuri ennen Jobsin ja kuoron yhteistä kohtausta, jossa täydellisyyttä tavoitteleva toimitusjohtaja piiskaa alaisensa ylittämään itsensä ja vähän enempäänkin: ”Faster, cheaper, better, betterbetterbetterbetter”.
Miten tuo välisoitto mahtaa olla toteutettu näyttämöllä, ollaanko siinä kenties Applen tehtaassa? Tuotannossa on koreografi (Chloe Treat), joten lieneekö kyseessä tanssikohtaus? Parin päivän kuluttua tämäkin selvinnee.
Lopuksi mainittakoon vielä henkilökohtainen ”ongelma”. Sen verran huolellisesti olen tähän uutuusoopperan nyt tutustunut, että melkeinpä harmittaa, etten pääse pitämään kenellekään kunnon puolitoistatuntista teosesittelyä, kelpo musiikkinäytteiden kera…😊